Annan blogissa oli hyvä juttu otsikon aiheesta ja sitä lukiessani muistui yks oma kokemukseni mieleen ja lupasin kirjotella siitä myöhemmin.
Elettiin...jotain.. 80-luvun loppupuolta. Avioerostani oli jo 8 vuotta.
Silloin ei ollut mulla tietsikkaa ja muutenkin elettiin aikaa, jolloin laitettiin lehtiin kirjeenvaihtoilmoituksia ja sit odotettin pamppailevin sydämin, että tuleeko vastauksia.
Laitoin ilmoitukseksi puhuttelevan runon, jossa pyydettiin syystuulta ravistelemaan minua, että se veisi mennessään ikävän ja ahdistusta tuovan kaipauksen. Siinä myös pyysin, että löytäisin rakkauden joka ei panene ja siinä ikävöitiin ihmistä, läheisyyttä, joka on totta.
Sain vastaukseksi ehkä 8-9 kirjettä, joista yksi oli ehdottomasti ylitse muiden.
Se oli hyvin lämminhenkinen ja puhutteleva. No, sit vaan vastaamaan ja soittelimme 2-3kuukautta ennen ensi tapaamista ja juttua riitti ja molemmat tunsimme olevamme samalla aaltopituudella. Hän oli 1vuotiaan pojan yksinhuoltaja, vaimo kuollut aivoverenvuotoon, pian lapsen syntymän jälkeen.
Aloimme suunnitella tapaamista...asuimmekin suhteellisen lähellä toisiamme. Luottavaisena maalta muuttaneena suostuin, että hän tulee käymään luonani, poikansa kanssa.
Ovikello soi ja oven avattuani..käytävä oli muuten pimeä, paitsi lyhty joka loisti himmeää valoaa...oli miehen kädessä..lyhdyn takaa kuului ääni; iltaa.. tuon valoa tupaan.
Hämmensi mut täysin ja seuraavaksi, taktinen veto, huomioni kiinnittyi pieneen taapertajaan, joka oli aivan suloinen.
Sisälle tulon jälkeen vasta katsoin tarkemmin itse miestä..ja taas hämmennyin.....
Nyt olisi sopiva hetki katsoa videosta...ainoastaan.... kuva kolmansista silmälaseista....niin ehkä ymmärrätte mua.
Hänen lasinsa olivat juuri tuollaiset, joidenka läpi silmät pullottivat.. Ehkä sen vuoksi hän vältteli katsekontaktia ja mulla oli vaikeuksia katsoa. ( mulle katsekontakti on hyvin tärkeä asia )
No, joimme kahvit ja enimmäkseen leikin lapsen kanssa. Poislähtiessään hän taisi sanoa, että hän mielellään näkisi mut uudestaan.
Jatkoimme soittelua lasten nukahdettua ja silloin aina synkkasi, puheissa, tosi hyvin.
Mietin silloin yksinäni juuri tätä aihetta; onko ulkonäöllä väliä...Olin usein itsekin sanonut, ettei ole, mutta....
Päätin, että nyt mun sit pitää todistaa itselleni, ettei sillä ole väliä.
Tapailimme..enimmäkseen hänen luonaan..usein hoidin hänen poikaansa, että hän sai tehtyä jotain työjuttujaan. Mutta aina tuli tuo pullonpohja-silmälasi efekti sotkemaan...kaikista yrityksistä huolimatta olimme kosvokkain kuin vieraat ja puhelimessa kuin tutut konsanaan. Ajattelin...kyllä se ajan myötä muuttuu, koska hän on aivan mahtava ihminen...Mutta ei muuttunut..
Kerran olin taas hoitamassa hetken tätä pientä poikaa ja hän taapersi kokoajan kannoillani ja kun menin vessaan..niin pieni ääni oven takaa sanoi monta kertaa: Äitii,äiti.
Silloin havahduin..en voi leikkiä tuon pikkuisen elämällä, vaan mun on tehtävä ratkaisuni.
Kertoessani miehelle, hän oli pettynyt ja sanoi uudelleen, ettei hän halua minusta ystävää, koska hän oikeasti etsii elämänkumppania.
Joskus olen muistellut...ja päätynyt lopputulokseen; mitä kummallisimmat asiat kahden ihmisen välillä voivat saada aikaan, lukittuneen tilanteen..eikä siinä järjellä ole mitään asiaa..tunne reaktioita on vaikea selitellä.
Ehkä en ollut tarpeeksi kypsä...tiedä häntä..
Niin että on sillä ulkonäöllä sen verran merkitystä, että se yhteinen kemia saa jonkinlaisen kipinän..roihuun päästyään..ei sillä sit ole enää väliä... Vai onko..?
Ehkä en ollut valmis kohtaamaan läheisyyttä, joka on totta...vaikka siitä haaveilinkin.
20 kommenttia:
Jos ihminen on kaikinpuolin hyvä, niin kuin Sinä kerroit, niin se ei aina riitä, ei ainakaan minulle. Kyllä ulkonäön täytyy olla sellainen, että se miellyttää minua, ei tarvitse olla mikään missi, ihan söpö työläisnainen kyllä kelpaa.
Valitettavasti ulkonäöllä on väliä kuten myös sillä koolla, heh, heh, vaikka aina muuta sanotaan... Minä halusin omannäköiseni itsenilaisen tyypin mutta sitä ei ole enää missään, joten tyydyn seuraaksi parempaan:)
Niinhän se on. Jos joutuu katsomaan sivuun itselleen merkittävässä asiassa, ei ole oikealla paikallaan! Tarkoitan nyt sekä ihan näkemistä, että myös jotakin luonteenpiirrettä, joka herättää vastenmielisyyttä.
Rakastaessaan ihminen hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on, sanotaan. Siinä sitä on rakkaudella tekemistä! Mieleenpainuva kokemus.
Polaris..niin se vain menee..jotain pitää olla mikä herättää sen mielenkiinnon. Silloin 20vuotta sitten mä ihan aidosti yritin todistaa toista...sen jälkeen olenkin aina uskonut ensi-vaikutelmiin (lähes aina )
Mustis,vai omannäköisesi..ja koollakin on väliä...ai,ai...
No loppupeleissä, onhan sillä jonkinverran...oikein pienet ja oikein suuret kun jäävät pois laskuista,niin suurin osahan on silloin ihan sopivia...
Niin...mistähän tässä nyt puhutaan...
Tietysti, hurjan lyhyistä miehistä ja jättiläisistä....
Anna..niimpä..mutta on se toisaalta sääli...sisimmältään kaunis ja hyvä ihminen voi jäädä huomaamatta...
Kyllä ulkonäöllä on isokin merkitys. Mutta vahva luonteenlaatu usein korjauttaa pienet ulkonäköseikat. Ja se on katsojan silmässä, se ulkonäkö.
Muistan aikojen alussa kun aloittelin eron jälkeen käymään tansseissa. Oli oikein mukava mies jostain syvältä itäSuomesta. Meillä oli kivaa koko ilta, ja lupasin sit heittää sen autolla majapaikkaansa. Mutta narikassa - voi kauhistus. Se pani päähänsä sellaisen "vanhan maalaismiehen" borsan (lierihattu juu nou) ja vaalean poplarin kuristi vyöllä vyötäröön. Siinä meni heti kiinnostus. Monta kertaa naurettiin tyttöjen kanssa, yksikin alkoi heti katsomaan, joskos miesten otsalla näkyy hatun hikinauhan jäänteitä. Eli oli kiva mies, mutta ei omannut persoonallisuutta.
Toisaalta eräs toinen pukeutui kirjavaan itsetehtyyn pipoon ja toppatakkiin poislähtiessä, eikä se haitannut mua yhtään, sillä miehellä oli niin vahva ego, että pystyi pukeutumaan just miten itse halusi.
Nämä on vain hauskoja mennen talven muisteloita.
Mutta kyllä miehen pitää olla mun makuun myös ulkoisesti, ja se skaala on toisaalta aika leveä.
Mutta jos sit kuitenkin sopii ulkonäköraameihin, niin luonne voi osoittauakin loppupeleissä liian kielteiseksi (nynny, arka, ujo, puhumaton, ym) alkukiinostuksen jälkeen. Jolloin good bye, en koskaan ole alkanut yrittääkkään tutustua pitempään.
Eikä se ole riman asettamista liian korkealle, jos ei vaan kolahda.
Orvokki, asiaa puhut...
Aikojen alussa, kun mä aloitin eron jälkeen tansseissa käynnit..niin mulle taas eka kiinnostava mies sanoi suoraan..hankippa tyttö kunnon korkkarit...kyllä flaksi käy sen jälkeen.
Hankittiin..ja totta oli. Nyt vaan pitäis saada ylimääräiset kilot pois,jotta vois taas lähtee tanssimaan.
Siinähän ne kilot karisee, kun laittaa korkkareilla koreasti!
Ja aivan toinen asia on mielestäni se, että ihmiset muuttuvat pitkässä suhteessa habitukseltaan.
Pitkän yksinelämisen aikana olen usein miettinyt sitä, miten hyvässä suhteessa se kumppani ei silti muutu rakastavissa silmissä mitenkään, vaikka muuttuisikin olemukseltaan - toisten mielestä.
Olisi hienoa, että olisi sellainen suhde, jossa aina näkisi sen ihmisen johon mielistyi. Se olisi rakkautta se!
Himskutin Pedro, juuri tuota lausahdusta pelkäsin ja toivoin, ettei sitä tulisi.
Ai, miksikö..?
No kun oma mielipide itsestä on niin kriittinen..enkä ole hyväksynyt tätä välivaihetta.
Miehellä se vatsakumpu ei kauheesti notkauta omanarvontuntoa,mutta..meillä naisilla vähän tuppaa..vaikuttamaan.
Anna hyvin sanottu.
Kun on pitkään ollut ilman vakituista kumppania ja ikää on tullut, niin nyt olenkin huomannut, että on kauheen vaikeeta kohdata samanikäistä tai vanhempaa miestä..seurustelun aloittamis mielessä, kun usein tuntuvat juuri olemukseltaan vanhemmilta. Vaikkakin oma ulkomuoto on taatusti ulkopuolisesta myös vanhemman oloinen, kuin mitä tuntee omassa mielessään olevansa.
Eikö myyty piilolinssejä siihen aikaan? Minusta miehen ei tarvitse olla turhaan komea, muuten kärsin alemmuuskomplekseista! ;))
Yhdyn orvokin mielipiteeseen täysin. No, oli minullakin kerran,niin ruma miesvieras, että piti metsiä pitkin kulkea, ei voinut ihmisten ilmoille viedä. Mutta vahingosta viisastuu, jos viisastuu.
Milena...varmaan oli piilareita, ehkä hänellä oli niin pahat taittoviat tms..en tiedä.
En mä komeutta kaipaillut...vaan sitä miehen ja naisen välistä kipinää ja jotenkin sen puute sit kulminoitu niihin pullopohjalasisiin silmiin, joita ei voinut katsoa.
Marizan...viisastuu kyllä...voi vaan mennä aikaa ja monta yritystä.
Näin yhtenä piirteenä, onko näöllä väliä sanoisin että kun joku on ns. ei viehättävä kasvonpiirteiltään, niin usein on myös sisäistä rummuutta olemassa samassa kuosissa.
Seikka joka varmasti osittain johtuu varmasti jatkuvista epäonnistumisista tai hylätyksitulemisista.
Silti tätä ei pidä jyrkästi yleistää, ellei joku viehättävältä näyttäisikään.
Käy unikko, mun blogissa, siellä on jotain sulle.
Maximex..noinko oot päätellyt..voi olla..
Orvokki..kiitos..lämmitti sydäntä.
Lähetä kommentti