Eilen töissä työkaverini..ystäväni tekivät päivästäni muistettavan... vietimme etukäteen synttäreitäni...pyöreitä...ja paljon... He muistivat mua monin ihanin lahjoin ja suurin yllätys oli erään ihanan hoitaja-ystäväni "kortti", joka osoittautui tauluksi.. muotokuvakseni.. olin niin otettu asiasta, että haluan jakaa sen kanssanne... siis valokuvan siitä.. Nyt ei uni näytä tulevan ja huuhailen täällä koneella.. Odotan jouluaattoa...en joulun vuoksi, vaan silloin lähdemme poikani perheen kanssa Thaimaaseen kahdeksi viikoksi. Siellä sit juhlimme lisää...tänään en juhli..ellen sit innostu lähteen karaokeen.. kuka tietää.. Hyviä öitä...
Heippa ja terkkuja Siuntion hyvinvointikeskuksesta..olen täällä 9 päivää selkäkuntoutuksessa. Kivaa on ollut..välillä tulee kipuja, mutta onneks palautuu aina välillä.
Oikein hyvää ens viikkoa teille kaikille.
Hei kasalais-ystävät..
Olin eilen illalla Johanna Kurkelan konsertissa... Voiko upeampaa ääntä enää olla nuorella naisella...!?
Soljuvampaa äänen käyttöä harvoin kuulee.
Tässä teille ihana kipale, Heidi Kyrön tulkitsemana..on mun lemppari. Tein tästä musiikkivideon, mutta YouTube ei hyväksynyt Windows muvie meikkerillä tehtyä videota. Kuka osaisi neuvoa miten saisin sen muutettua johonkin muuhun muotoon, niin että se kelpaisi...???
Ikävissäni selasin taas kerran vanhaa runojen talletuskirjaani ja löysin
sieltä tälläisen Yrjö Junikan mietelmän;
" Kaiku
Sulata sydämesi hymyyn,
niin saat hymyn vastaukseksi. Jähmetä kasvosi kiveksi,
saat kivikovan vastaasi.
Puhu kovasydämisesti ja itsekkäästi,
on vastaus sama.
Puhu pehmeästi, lämpimästi,
on vastauksessa toivoa.
Ole lämmin, niin muillakin on.
Ole kova, niin kovuutta saat.
Jos näin on, niin miksi pitää olla niin paljon
niuhotusta ja katkeruutta,
vääriä menettelytapoja,
ja kaikkea sitä, mikä
tekee maailmasta kovan ja kärsivän,
huonon elää.
Miksi hyvyys piiloutuu kovuuden alle ?
Miksi ei päinvastoin ?
Salon seudulla yli viikko..ihan maalaismaisemissa..marjassa ja
kaikkee hauskaa yhdessäoloa ystävien kanssa.
Sillä reissulla mä rakastuin...karvaseen ihanaan.....
koiruliin..hih..
Vilma on vaalea haski, joka oli hoidossa entisen työkaverini luona,
kun oma emäntä oli sairaalassa.
Olin nähnyt tämän koirulin jo kaks kertaa aiemminkin,
joten olimme vanhoja tuttavuuksia,
mutta nyt kun hän oli monet päivät seuranani puutarhamarjojen
poiminnassa ja iltaisin meidän kaikkien seurana, niin tykästyin vallan mahottomasti.Harvassa on niin tottelevaista ja viisasta koiraa...vapaana hän juoksenteli aina milloin ei ollut koiratarhassa.
Olihan siellä kaks muutakin koiraa..Kongosta peräisin..villejä..
vekkuleita.
Somerolla oli aivan ihana Nummijärvi, jossa kävimme uimassa..
kirkas vesi ja kaunis ympäristö.
Kannattaa käydä..pääsee yhdessä miesten kans saunaanki..
no oli meil uikkarit päällä.. ;-)
Oli myös ihanaa olla nuoruus maisemissa...ystävättäreni luona,
jossa vietimme hurjasti aikaa poikani ollessa pieni...muisteltua tuli...
kaikkea...monet naurut ja hyvän mielen hyrinät...
Marjoja tuli poimittua itselle ja muille..oma pakastin lähes täyteen..
Talvella riittää c-vitamiinilähdettä.
Innostuin kuvaamaan ystävättäreni kukkia...kuka tunnistais mikä on nimeltään tuo sininen pieni kaunistus..oli vaikea ottaa kuvaa, kun tuuli kovasti.!??
Yllätys odotti kotona..ihan mukava sellainen..
Kelalta tuli myönteinen päätös laitoskuntoutukseen Siuntioon selkäryhmään.
Jees.. Olin melko varma, että sieltä tulee epäävä päätös, kun työaikaa on vain vuosi..
Huomenna alkaa työt.. Hyvää ens viikkoa teille virtuaali ystävät.
Selailu YouTubessa..sekoitti totaalisesti ajatukseni...
Ai, miksi..?
No, tämä kappale hyppäs eteeni ihan sattumalta ja heitti mut kauas menneisyyteen.
Muistoihin...ihaniin sellaisiin.
Sain ko. laulun ja paljon muita pohjalaasia..kaseteille talletettuina..
juuri minulle..pohjalaaselta mieheltä.
Aikeeni oli kirjoittaa ihan muusta.
Lähden maanantaina maalle hiljaisuuteen..
Salon seudulle kahden ystävättäreni luokse n. viikoksi.
Ehkä voin siellä välillä kurkistaa koneelle, mutta luultavasti ...
samoamme metsissä..mustikassa ym.
Elikkäs...oikein hyvää viikkoa teille kaikille.
Kerroin Mustiksen blogissa, miten sain ja hain veljeni kanssa ensimmäisen kissamme, Söpön ;
Siis ollessani 9-10v, lähdin veljeni kans fillarilla kolukaverini luokse katsomaan kissanpentuja, matkaa oli 6-7 kilsaa. Äiti oli varoitellut;ei sit mitään kissaa meille..muistakaa se. Juu ei....
Kisulit olivat aivan ihania..minä vanhempana sanoin veljelleni,kun pentua tarjottiin meille;Kun kisu on jo kotona, niin ei äiti sille asialle mitään enää mahda...
Fillarin taakse pahvilaatikkoon pentu ja menoksi...naukuihan se ja oli säikkynä siitä rytkytyksestä, kuoppaisella hiekkatiellä.
Kuinkas ollakkaan kesken matkan se pikku peijooni pääsi sieltä laatikosta ja vilisti pitkin metsää.
Hirvee hätä meille molemmille..siellä me sit varmaan puol tuntii juostiin pennun perässä.
Saimme kuitenkin kiinni ja matka jatkui. Aloimme miettiä matkalla kisulle nimeä ja molempien mielestä;Söpö oli ainoa oikea.
Mietinnän alle toinen asia; tarpeeksi hyvät selitykset äidille.. Tiesimme äiskän mielipiteen..kissa on yksi suu lisää..ei ole varaa ruokkia sitä.
Selityksemme olivat hyvät ja moninaiset ja kun äiti näki ihanan Söpön, niin kyllä hän muutaman päivän sisällä heltyi, vaikka ensin sanoikin, että viikon saa olla ja sit palautatte. Loppujen lopuksi Söpöstä tuli äidin lemmikki...istui aina aamukahvilla äiskän olkapäällä ja oli meitä vastassa kun tulimme koulusta.
Söpö oli siis valloittanut meidän kaikkien sydämet kotona ja kasvanut isoksi.
Hän odotti pentuja ja oli aika viimeisillään.
Olin tehnyt pahvilaatikkoon pehmustetun "kodin" hänelle ja tuleville kissanpennuille.
Oli myrskyinen ukkosenilma illalla. Veljäni ja mua pelotti kovasti, niimpä äiti teki meille siskonpedin lattialle, hänen kanssaan.
Olimme kaikki jo unten mailla, kun Söpö tuli herättämään mut..oli levoton ja aattelin, että nyt se poikiminen varmaan alkaa. Hain laatikkokodin viereeni ja laitoin Söpön sinne makoilemaan ja yritin jatkaa uniani..sammutin valot.
Salamat välähtelivät niin voimakkasti, että koko huone oli aivan valoisa, hetkittäin. Kissa hyppäsi melkein samantien viereeni takaisin. Sama rumba käytiin 2-3 kertaa ja aina kissa tuli viereeni takaisin. Lapsenmielessäni ajattelin, no ei se ole valmis vielä poikimaan, nukkukoon sitt vieressäni.
Seuraavaksi havahduin nau`untaan ja siihen, että jalkaani vasten oli jotain märkää...lapsivesi luultavasti.
Laitoin valot päälle ja näin jotain olevan tulossa Söpön peräpäästä. Nostin hänet taas laatikkoon, josta hermostunut kissa meinasi loikata heti pois. Tyynnyttelin, silitin, juttelin jääden viereen ja vihdoin alkoi jotain tapahtua.
Ensin kuin varmistukseksi Söpö katsoi mua, että olen varmasti paikalla ja sitt alkoi ponnistukset...jokaisen pennun jälkeen Söpö katsoi mua ( ihan varmasti..ylpeänä..uskokaa pois.. ) viisi pientä, ihanaa kissanpentua, joita äitikissa hoivasi ja puhdisti niin luonnollisesti, vaikka olivatkin ensimmäiset pennut. Kun urakka oli ohitse, niin sen jälkeen sain mennä nukkumaan ja Söpö jäi tyytyväisenä laatikkokotiinsa pentujensa kanssa.
Aamulla kun pikku-veljeni heräsi ja huomasi kissanpennut, hän tuli herättämään innoissan mua. Kuullessaan että olin ollut "mukana synnytyksessä "...ilo vaihtui hetkeksi kiukuksi...miksi sä et herättänyt mua katsomaan..
No, äkkiä se vaihtui iloksi ja riemuksi takaisin.
Söpö teki monet pennut sen jälkeen, muttei enää vaatinut mua tai ketään muutakaan viereensä vartioimaan.
Näissä kuvissa Söpö on jo vanha..ainakin 8-9 v ja varmaan neljännet tai viidennet pennut ovat mulla sylissä.
Pedron Kreetan jutun innoittamana...ja sain uuden monitoimilaitteen asennettua ja skannaus onnistuu...
Olin ensi kerran Kreetalla, pienessä Malemen kylässä,
Platanioksesta etelään...vuonna 1998 .
Pyöräreissun varrelta
Silloin olimme majoittuneet pieneen perhe-
hotelliin, jota pitivät äiti ja isä kahden poikansa kanssa.
Lomamme oli huhti-toukokuussa, jolloin Malemen kylä vasta "pesi" kasvojaan..maalattiin, siistittiin, turisteja varten.
Olimme lähes ainoat vieraat..ja ystävystyimme perheen kanssa.
Vuosia myöhemmin olen käynyt useamman kerran heitä katsomassa, lomaillessani Kreetalla.
Oli vuosi 2003 ja lomailin Agia Marinassa, joka on Plataniaksen viereinen kylä.
Vuokrasin fillarin ja pyöräilin Malemeen katsomaan jälleen heitä.
Vaikka ensi tapaamisestamme oli viisi vuotta, niin he muistivat..nimeni ja kaikki yhteiset hauskat illat heidän kanssaan. Sisällä, heidän vaatimattomassa asunnossaan, selvisi heidän viettäneen juuri Pääsiäistä. Heillä oli kulho täynnä maalattuja, värjättyjä kanamunia. Niin alkoi, heidän pääsiäiseen liittyvä, seuraleikki tai oikeammin kilpailu. Tarkoitus on lyödä munat yhteen ja se jonka muna säilyy ehjänä on voittaja...sitä onni seuraa.. He olivat kehittäneet siitä oikeen taitolajin...kun munaa pitelee määrätyllä
tavalla ja lyö määrätyssä kulmassa vasten
toista munaa...se ei mene rikki....
Aikas monta piti kokeilla, ennenkuin onnistuin.
Siinä sitt söimme kanamunia ja jotain muuta
naposteltavaa ja isäntä tietysti halusi tarjota raki-snapsit....huh..vieläkin puistattaa...
mutta lämmitti kummasti.
Kreikkalaista vieraanvaraisuutta parhaimmillaan...mukaani annettiin jälleen, heidän omaa oliiviöljyään ja Elena-rouvan erikoisherkkuja. Olin jo koti Suomessa varautunut..tuliaisilla heitä varten... Mieleen painuvaa oli se lämminhenkisyys ja välittömyys, vaikka kunnon yhteistä kieltäkään ei ollut, pojan toimiessa tulkkina. Ihania muistoja.
käännyin..jonkin vaiston saneleman, tai sit vaan olin niin säikkynä.
Tämä painajaiseni oli tulossa kohti, käsi ojossa..selkeenä tarkoituksena riistää uudet silmälasini.
Ehdin ottaa ne käteeni ja pidin niitä niin kaukana itsestäni kuin vain pystyin.
Siinä vaiheessa huusin apua..kukaan ei tullut auttamaan...
Olin totaalisen jähmettyneenä paikoilleni..
Silloin tumma pitkä tullipoliisi saapui paikalle ja irroitti miehen kimpustani, vieden hänet jonnekin.
Sitt se alkoi...elämäni ensimmäinen paniikkikohtaus...tärisin aivan hillittömasti..eikä siitä meinannut tulla loppua. Henkilökunta yritti auttaa, mutten siinä tilanteessa ymmärtänyt, sitäkään vähää. Hakivat oppaamme paikalle, joka sai mut rauhoittumaan, mutta pelko oli silti sydämessäni.
Opas selitti ettei mun tarvitse pelätä, että joko mies ei pääse samaan koneeseen tai hänet sijoitetaan lentokoneen takapäähän ja mut eteen.
Siis odottamaan..lähtöä.
Seisoin yksin siellä taxfriin ylätasanteella, josta on näkymä ulos, lentokentän tulotielle.
Yht äkkiä näin kuinka Nikos kaartaa pihalle punaisella Hondallaan. Mielessäni käväisi, että voi noita kreikkalaisia..turhaanhan tulee, olen jo tullin toisella puolella.
Hetken kuluttua, hän kuitenkin saapasteli sinne ylös..kädessään oman puutarhan hedelmiä, pussissa.
Hän oli vihainen, oli kuullut tullipoliisilta, joka oli hänen ystävänsä..mitä oli tapahtunut..
Siinä sitä sitt hyvästelimme ja minä hassu jakelin kukkakimpustani kukkia, niille jotka olivat mua auttaneet. Sekoohan sitä suomityttö vähemmästäkin.
Lentokoneessa henkilökunta oli laitettu vahtimaan, ettei mies siirry sieltä takaa häiriköimään mua.
Kun olimme nousseet lentokorkeuteen, lentoemäntä ojensi mulle elämäni ensimmäisen konjakin selittäen, että tärinäni lakkaa ja se rauhoittaa.
Koti Suomessa ympärilläni oli turvamuuri ihmisistä kunnes pääsin taxiin.
Seuraavana päivänä alkoivat uhkasoitot...hän tulee ja tappaa mut ja poikani..
Paniikkitärinä alkoi taas...soitin rikospoliisille...he eivät voi tehdä mitään niinkauan, kun mies ei ole Suomessa käynyt kimppuuni..
Voi herrajumala... Jos hän tulee oveni taakse, niin soita sitten..kyllä he tulevat.
Ei niin voi elää...
Menin lääkäriin ja sain sairaslomaa ja matkustin poikani kanssa maalle viikoksi.
Vielä aloittaessani työt pelkäsin pitkän aikaa meidän henkemme puolesta.
Onneksi en ole koskaan sen jälkeen kuullut mitään ko.miehestä.
Sen kesän aikana toivuttuani, mietin..jos annan tämän kauhufilmin vaikuttaa, enkä matkusta Kosille uudestaan, niin pelko vie musta voiton.
Niimpä matkustin poikani ja tanssiparini kanssa syksyllä sinne uudestaan ja siitä alkoi toinen jakso elämässäni..kaunein ja tapahtumarikkain..
Tähän mennessä olen käynyt siellä ainakin 12 kertaa..ja rakkaus kreikkalaisuuteen alkoi silloin ja jatkuu edelleenkin.
Siitä huolimatta, vaikken suostunut muuttamaan sinne, enkä vastannut myöntävästi kosintaan.
Kreikka on jollain tapaa mun sielussain..varmaan aina...
Mies aikamoisessa seilissä riehui siellä..minne vaan katsoinkin,
niin jokapuolella oli mun tavaroitani..rikottuina, tussilla piirretty
valkoinen laukku, kamera, bikinit, hammasharjaa myöten..poikki sekin.. siellä valmistetut uudet valokuvat silppuna...
Kun astuin ovesta sisään, niin hän kävi huutaen mun päälle ja
ennenkuin tajusinkaan hän oli riistänyt päässäni olevat silmälasini
ja yhdellä nopealla liikkeellä, ne olivat poikki ja parvekkeelta heitettynä puutarhaan.
Olin totaalisen shokissa.. kuulin perästäni vain hirveää nimittelyä ja huutoa, kun lähdin karkuun.
Ainoa ajatukseni oli...mun silmälasini... Olen hukassa ilman niitä.
Itkin ja vapisin.. ja juoksin holtellista ulos, puutarhaan...ja aloin etsiä...
Sanganpuolikkaat löysin helposti, mutta linssejä etsin kauan...lopulta aamu alkoi sarastaa ja hotellin siivojista muutama tuli avukseni ja löysimme molemmat.
Silloin vasta aloin miettiä, mitä mä nyt teen...samaan huoneeseen
en voi mennä sen hirviöksi muuttuneen miehen kanssa.
Menin hänen veljensä ovelle ja kerroin mitä oli tapahtunut.
Onneksi velipoika otti siinä vaiheessa ohjakset ja meni suoraan hotellin johtajan tai vastaavan puheille joka lupasi järjestää mulle oman huoneen.
Velipoika saattoi mut hotellihuoneeseeni, josta riehuja oli lähtenyt jonnekin.
Jäin yksin pakkaamaan tavaroitani ja ennenkuin olin valmis,
niin ovelta kuului kauheaa hakkaamista.
Kauhusta jäykkänä seisoin paikallani ja ennenkuin ehdin ovelle,
niin mies tulee suurinpiirtein raamit kaulassa sisälle.
Onneksi pelastavana enkeleinä paikalle tulivat velipoika ja respan mies.
Oven rikkominen ei ollut tietysti kovin fiksu veto ja jonnekin "puhutteluun" mies vietiin.
Sillä aikaa mulle osoitettiin aivan talon toisesta siivestä huone ja he selittivät, että pitävät sen salassa, ettei mun tarvitsisi niin pelätä.
Mutta pelkäsinhän minä..enemmän kuin koskaan ennen elämäni aikana.
Sain kuulla myöhemmin, että samantapaisia ongelmia alkoholin kanssa oli ollut ennekin.
Viikko oli kulunut ja toinen vielä jäljellä...ja mä olisin vain halunnut hypätä koneeseen ja tulla kotiin.
Mutta....jotenkin oli selvittävä.
Aloin kulkea samojen tyttöjen kanssa kaupungilla ja tapasimme siellä kreikkalaisessa illassa tanssineet tanssijat, joidenka kanssa olimme vaihtaneet jonkun sanan.
Heitä oli kolme; aviopari; Michael ja Monika ja Nickos. Itse en puhunut silloin juuri lainkaan englantia, joten jutustelu tapahtui tyttöjen välityksellä. He kertoivat mitä mulle oli tapahtunut...kauhuissaanhan me olimme kaikki.
Olin ajatellut, että etsin optikkoliikkeen ja yritän löytää linsseihin sangat. Kreikkalaiset neuvoivat meille sopivan liikkeen ja tämä yksinäinen mies tuli vielä sisälle juttelemaan tutun optikon kanssa.
Lupasivat lasit mulle valmiiksi neljän päivän kuluttua.
Seuraavina päivinä liikkuessamme kaupungilla, huomasimme usein, kuinka kaksi humalassa olevaa suomalaismiestä seuraili meitä...huutelivat kaukaa... Arvaatte varmaan..!?
No, ystävystyimme tyttöjen kanssa näihin kreikkalaisiin ja kävimme vauvaa odottavan Monikan kanssa syömässä.
Olen usein jälkeenpäin ajatellut, miten olisin selvinnyt siitä loppuajasta ilman heitä. He kaikki olivat mun pelastavia enkeleitäni.
Kaksi kertaa kävimme katsomassa heidän tanssiesityksiäänkin.
Koitti kauan odotettu päivä...saan uudet silmälasini. Se, mitä seuraavaksi tapahtui..laittoi liikkeelle tapahtumien vyöryn...oikeastaan kiitollisuudesta...
Menin siis optikolle, sain lasit ja aloin maksaa...optikko ei suostunut ottamaan multa rahaa..
minä suu auki...lasit on jo kuulemma maksettu...kuka...miten..miksi??? Mies joka oli kanssasi, kun toit linssit. Nikos... miksi ihmeessä... Mulle selitettiin vain, että en voi asialle mitään.. Tiesimme missä hotellissa tämä tanssijamies oli töissä ja menimme sinne... Miksi.. hän maksoi mun lasit ?
Se mitä olin joutunut kokemaan oli kuulemma niin kauheaa, että hän halusi auttaa...
Huh-huh..ei mene suomalaisen naisen jakeluun.. Tunsin jääväni kiitollisuudenvelkaan.
Fiksuja noi kreikkalaiset... Hänen pyytäessään mua lähtemään illalla Zian vuoristokylään kreikkalaisiltaan, jossa he taas tanssivat..en voinut kieltäytyä.
Ilta oli ihana...rakastuin yhä enemmän kreikkalaiseen musiikkiin ja -tanssiin ja maistoin ensi kertaa valkoviiniä..ja ruoka oli taivaallisen hyvää. Sinä iltana vaihdoimme ensi suudelman...
Kaksi päivää lomaa jäljellä... Tapailimme..ja jotain pilkahduksia silmissämme...kai.. alkoi olla luettavissa.
Viimeisenä iltana koin toisen suuren yllätyksen...sain kultaisen dianasormuksen... Häkellyttävää.
Lähtöpäivänä Monika tuli mua saattamaan, tuoden suuren kukkakimpun..häneltä.
Lähtötouhuissa mulle huudeltiin uhkauksia ja jos Suomalaiset muut eivät olisi olleet kaiken aikaa mun ympärilläni..olisin ollut varmaan ihan paniikissa.
Senkin vielä koin.
Lentokentällä, uskalsin mennä tullimyymälään vasta, kun tämä siinä vaiheessa pelkäämäni mies, oli tullut sieltä pois. Mutta....sitten.... ....kauhuelokuvani..jatkui vielä...
E-blogin aikaan..ehkä kirjoitin tästä, mutta atsalea vaivaa sen verran etten ole varma, kun mä hävisin siinä blogien poistoryöpytyksessä aika pahasti..
muistan..että kilpaa yritin tallettaa sen poisto-operaation aikaan omia tekstejäni.
Elettiin vuotta -85 kesäkuuta. Olin eronnut 4 vuotta aiemmin ja elin poikani kanssa.
Siihen aikaan olin seurustellut erään miehen kanssa 8kk ja olimme päättäneet lähteä elämäni ekalle lomamatkalle
etelään,..Kosille. Mukaamme lähti miehen veli ja tämän avovaimo, jotka olin kerran tavannut sitä ennen.
Matka oli mulle jännittävä, koska olin ollut lentäen ulkomailla sitä ennen vain kerran, Wienissä ja Shalzburgissa, Euroopan kansantanssijoiden kesäjuhlissa.
Lentokentällä, hieman ihmettelin..noviisina..kun aloittivat juomien maistelun jo ennen lähtöä. Lähtöä odotellessa mua myöskin ihmetytti, kummallinen piikittelevä huumori ko.miehen ja veljen vaimokkeen välillä. No, laskin kaiken sen piikkin, että he ovat tuttuja pitkien aikojen takaa ja että ne ovat varmaan jotain sisäpiirijuttuloita.
Perillä mua odotti...se lämmin ihana tuulahdus, joka silloin eka kerralla, oli niin mieliin painuva.
Oskar hotelli oli siihen aikaan niitä suosituimpia, suomalaisten keskuudessa, joten..sinne mekin.
Pari päivää meni suht mukavasti, mutta sitten alkoivat vaikeudet.
En ollut aiemmin nähnyt miestä juurikaan alkon vaikutuksen alaisena, joten kaikki tuli mulle täydellisenä yllätyksenä.
Heidän mottonsa oli, että nyt ollaan lomalla ja on halpaa juomaa...ja sitä rataa. Itse en ollut elämäni siinä vaiheessa juurikaan viinaa juonut. No, mitä enemmän mies joi, sitä ilkeemmäksi hän tuli..ja kenelle...veljensä siipalle.
Olikohan se toisena vai kolmantena päivänä, kun olin jo mennyt huoneeseemme illalla, niin väkivalta oli tullut mukaan..myös tätä samaa naista kohtaan.
Olimme aiemmin suunnitelleet, että vuokraamme auton ja kierrämme koko saaren ja jonain muuna päivänä käymme laivalla Kalymnoksen saarella.
Illalla miehen velipoika tuli selittämään mulle, että heidän mittansa on täynnä ja mun pitää valita lähdenkö heidän matkaansa vai jäänkö miehen seuraksi, sillä he eivät ehdottomasti, halua enää olla tämän kanssa. Olin jo tarpeeksi järkyttynyt ja peloissani, että ilmanmuuta lähdin heidän kanssaan, retkille.
Saarikierros oli kiva ja näimme lähes koko Kosin ja minä kukkahullu, olin aivan haltioissani siitä kukkaloistosta, mikä siellä siihen aikaan oli. Laivareissukin Kalymnokselle meiltä onnistui mitä parhaiten..pesusieniä..joku luostari...kävelimme ja ihastelimme..kävimme syömässä ja laivalla..aurinkoa. Ihanaa...ellei olisi pelottanut, mitä on odotettavissa.
Päivät siis menivät hyvin, ilman tätä "trabolmeikkeriä" Iltaisin kävimme kuitenkin koko porukka yhdessä syömässä. Tämä porukasta hylkääminen oli saanut aikaiseksi sen, että mies oli etsiytynyt jonkun kännikala- suomimiehen seuraan.
Oli tulossa kreikkalainen ilta holellimme puutarhassa ja olin jo ilmoittautunut sinne.
Yksin...pallo vähän hukassa...mutta olin päättänyt, ettei mun kauan odotettua lomaani yks mies pilaa..
Suuria ajatuksi...sain myöhemmin huomata.
Pöytääni tuli pari suomalaista naista ja alkukankeuden jälkeen meillä oli oikein kiva ilta.
Näin ja kuulin, oikeestaan, ensi kertaa kreikkalaista musiikkia ja -tanssia ja nautin -ruuasta.
Ihastuin musiikkiin ja tanssiin ja kyllä siihen ruokaankin.
Myöhemmin sain tietää, että suomi-poika oli seuraillut huoneemme ikkunasta koko illan, meidän iltamme kulkua. Sitä en silloin tiennyt..
No, pöydässä tutuksi tulleiden naisten kanssa päätimme lähteä kuuntelemaan vielä musiikkia, rantakadulle, joka on baareja ja kahviloita täynnä.
Se oli vika tikki..sain huomata....kun palasimme hotelliin...
Kaikille lämpimiä kevään toivotuksia Tommin laulun myötä.
Olen pitkään ollut sivustakatselijana täällä blogistaniassa.
Yksi syy tähän hiljaisuuteeni on ollut paha olo, haluttomuus.
Miksi sitt on näin ollut?!
Niin, tulee auttamatta mieleeni, tarina suutarin lapsista, joilla ei ole kenkiä...
Aasinsilta..aiheeseen.
Suurin osa tietää, että olen hoitoalalla...siis terveydestäni on ollut kysymys.
Vuosia sitten mulle on diagnostisoitu olevan infektio-astman ja määrätty siihen lääkitys.
Olen niitä samoja lääkkeitä käyttänyt vuosia tarpeen mukaan eli yleensä flunssan yhteydessä oireet..ahdistusyskä ym..ovat alkaneet.
Nyt jo muutaman vuoden ajan on tuntunut, ettei niistä mitään apua ole ollut, mut aina työterv.aseman lääkäri on määrännyt samoja. Välillä osteopaatin hoitojen jälkeen olin pitkään ilman lääkityksiä.
No nyt sit kun eka flunssan poikanen tuli, aloitin lääkityksen..ei oikeen tehoo...mut...porskuttelin vaan..ja pikkuhiljaa totuin siihen epämääräiseen keljuun oloon. Alkoi tuntua puristavaa tunnetta keuhkoissa...kuin ei sais tarpeeksi happea..ajatus ei pysynyt enää kirkkaana..hengitin enää keuhkojen yläosilla...
Maanantaina töissä olo kävi sit tosi kurjaks...ei auttanut Ventolin ja keskittymisestä ei tahtonut tulla mitään. Iltapäivällä, yritin tehdä koneella kirjallisia töitä..eikä homma pelittänyt, kunnes työkaveri sanoi mulle, että yritä jos happi auttais. No, happiviikset naamalla tein vajaan tunnin töitä ja ajatus alkoi kirkastuun ja hiukan oli helpompi hengittääkin.
Kotiin päästyä..jonkin ajan päästä olotila palautui huonoksi ja myöhemmin iski joku uusi flunssa, kuumeen kanssa.... olo kuin jyrän alle jääneellä. Yö meni höyryhengittäen ja vouoroin isoon vesipulloon pillillä puhaltaen, jotta saisin pikkasen enemmän hengityskapasiteettia keuhkoihin.
Tuo hapen hengitys oli nimittäin selvittänyt mulle, missä oli vika.
Aamulla..ei töihin puhettakkaan..hengitys yhtä pihinää ja aloin vielä siinäkin vaiheessa yrittään ensin, josko olis päässyt työkkäriin... ei puhettakaan Hussin työtrveyshuoltohan on vain ennaltaehkäisevää, ei sairaanhoitoa, sitähän Kela ei korvaa työkkärille. No, sieltä tuli neuvoksi..terkkari..
En ole heidän palveluitaan juuri käyttänyt, niin enhän ollut selvillä miten nykyisin sinne hakeudutaan. Vaik yritin netistäkin katsoa, niin sain kuitenkin väärän kuvan. Sh-soittotunnillaan vastasi aikas epäystävällisesti, että soitin väärään paikkaan ja ettei heillä ole enää lääkärin aikoja,..odottele klo 16 ja mene Jorvin päivystykseen... Mä yritin pihistä...ettei oikein henki kulje ja työkkäristä tiesivät, että teillä oli lääke-spirakin käytössä, jotta avaavat astmalääkkeet pääsisivät tehoamaan. Motkotus puhelimen toisessa päässä vaan jatkui..jolloin multa pääsi itku ja kähisin; että kiitti, mulle riitti ja suljin puhelimen.
Tilasin Diacorista ajan lääkärille parin tunnin päähän ja sinnittelin.
Sain uudet lääkkeet astmaan ja infektioon keuhkoissa, kortisonia suun kautta.
Eka imaisut "piipusta"...ja jukranpujut....pystyin hengittämään ja nuppikin kirkastui ja ajatus kulkee...
Kyllä elämä on taas ihanaa.. Eilen työterveyshoitaja, työkaveri vuosien takaa, soitti mulle kotiin; Miten sä voit...oletko saanut apua..hän on ollut huolissaan. Kertoessani hänelle kuulumiset..hän kesken kaiken sanoi; Ihana kuulla jo äänestäsi ja hengityksestäsi, että asiat ovat paremmin. Se että hän kuitenkin välitti, vaikkei resurssit ja työkkärin muuttunut toimenkuva enää ole entinen,se lämmitti sydäntä.
Vaikka sitä hoitaa potilaitaan hyvin ja ammattitaidolla, niin joskus sitä sokeutuu itsensä hoitamisessa...se tekee nöyräksi, huomata kuinka vajavainen sitä ihmislapsi on.
Nyt vain täytyy ottaa iisisti muutama päivä, että infektio keuhkoista rauhoittuu ja saa yskittyä limat pois...
Sit lenkkeileen..järvenjään sulamista odotellessa...sit taas vesijuoksemaan... no, senverran hannari oon, että hiukka täytyy veden lämmetä ennenkuin sinne uskaltaudun.
vietimme etukäteen synttäreitäni...pyöreitä...ja paljon...
